Tällä sivustolla käytetään evästeitä käyttäjäkokemuksen parantamiseksi.
Eväste on pieni tekstitiedosto, joka tallennetaan tilapäisesti käyttäjän kiintolevylle. Evästeitä käytetään lähes kaikilla verkkosivustoilla, eivätkä sivustot välttämättä toimi kunnolla ilman evästeitä.
Välttämättömät evästeet liittyvät sivuston perustoiminnallisuuksiin, eikä sivusto välttämättä toimi oikein ilman niitä. Esimerkiksi tämän evästelupakyselyn vastauksen muistamiseen käytetään evästeitä. Kaikki evästeet voi poistaa käytöstä selaimen kautta ja esimerkiksi erilaiset sovellusten mainoksenesto-lisäosat estävät myös tiettyjä evästeitä.
Analytiikkaevästeitä käytetään anonyymien sivuston käyttötietojen keräämiseen. Eväste mahdollistaa käyttäjän liikkeiden seurannan eri käyttökertojen välillä, mutta ei yksittäisen käyttäjän tunnistamista.
Käytämme Google Analytics -palvelua verkkopalvelujemme käytön analysointiin ja seurantaan. Käyttötietoa kerätään evästeiden avulla, mutta tietoja ei käsitellä tai tallenneta siten, että yksittäisen käyttäjän käyttöä voitaisiin seurata.
Cookie | Domain | Type | Description | Duration |
---|---|---|---|---|
_ga | .katjakoski.fi | Analytics | The _ga cookie, installed by Google Analytics, calculates visitor, session and campaign data and also keeps track of site usage for the site's analytics report. The cookie stores information anonymously and assigns a randomly generated number to recognize unique visitors. | 2 years |
_gid | .katjakoski.fi | Analytics | Installed by Google Analytics, _gid cookie stores information on how visitors use a website, while also creating an analytics report of the website's performance. Some of the data that are collected include the number of visitors, their source, and the pages they visit anonymously. | 1 day |
_gat_gtag_UA_85650421_1 | .katjakoski.fi | Analytics | Set by Google to distinguish users. | 1 minute |
Please enable Strictly Necessary Cookies first so that we can save your preferences!
Kaikki kolme tuet ovat käytössäni lähes päivittäin. Alussa ihmettelin miten hyvin _kaikki_ lapset antoivat koskea kasvoihinsa! Koskettaminen tuntuu jo luonnolliselta niin kauan kuin kasvot eivät ole täynnä räkää tai lounaan jämiä! 😀
On monenlaisia lapsia. Toisten kanssa on keskeinen tavoite alussa ollut löytää tapa, jolla kasvoja voidaan koskettaa. Viittaan Katjan videoon sekä kaikkinaiseen yhteistyöhön fysio- ja toimintaterapeuttien kanssa, kun se on mahdollista. Muuten olen sitä mieltä, että hygieniasta puhutaan aivan liian vähän (lue: ei ollenkaan), kun keskustellaan suunsisäisten apuvälineiden käytöstä. Suoraan sanoen mietin hyvin hyvin hyvin tarkkaan, milloin, missä tilanteessa ja kenen kanssa voisin käyttää OPT-välineitä. Bite Blokkien käytöstä päiväkotiympäristöissä olen luopunut. Puhdistusmahdollisuudet eivät ole riittävät. Olen kysynyt ohjetta erikoissairaanhoidosta, mutta mitään selkeätä ei ole tullut. Ei tässä enempää asiasta, mutta Katjalta olisi tosi kiva saada blogissa tai kirjeissä pohdintaa ja käytäntöjä asiasta.
Kiitos mahtavasta blogi-ideasta!
Aikaisemmin koin lapsen koskettamisen jotenkin hankalaksi, mutta nykyään se on luonnollinen osa sekä arvioidessa että terapiassa. Ainakin itselläni varmuus ja luontevuus on kasvanut tekemisen ja harjoituksen myötä. Oma varmuus luo myös lapsiasiakkaalle turvallisen ja luottavaisen olon arvio/terapiatilanteessa.
Tämä on niin tärkeä huomio! Itsekin koen että vuosien saatossa varmuus koskea on tullut. Sen jälkeen olen päässyt melkein kaikkien lasten iholle, koska oma varmuus huokuu ja lapsen on helppo olla siinä.
Nyt olen kyllä oikein kiinnittänyt huomiota siihen, millä tasolla mennään takaisinsyöttöjärjestelmässä/minkä kautta lapsi ei saa palautetta ja syitä miksi (esim. sensoriikka). Kaikkia tuen muodot ovat käytössä, mutta tämän myötä tuli kyllä taas uusia ideoita siihen, miten ottaa käyttöön apuvälineitä tilanteissa, joissa käsin tukeminen ei tunnu riittävän. Samoin myös tilanteissa joissa audit ja visuaalinen tuki ei riitä, voisi palata taaksepäin ja käyttää kosketusta tukena.
Tosiaan teen tällä hetkellä lähinnä arviointia, mutta muutaman r/d/s/l-äänteiden ohjausta harjoitteluun annan kotiin, silloin kyllä käytössä kaikki nuo keinot. Tosin oon ilmeisesti painottanut peilin tärkeys vanhemmille, mutta totean nyt, että jatkossa oikeat kasvot peiliä tärkeämmät 🙂
Alkuun koskettaminen tuntui jännittävältä ja ehkä myös hieman ahdistavalta, mutta omalla kohdalla jo ensimmäisessä harjoittelussa koulussa jouduin menemään asiakkaan iholle todella nopeasti ja todella “voimakkaasti” eli ei mitään arkaa hipsuttelua. Silloin ehkä opin, että jos aion mennä asiakkaan iholle, niin oman tekemisen pitää olla varmaa eikä arkaa, koska arastelu ei hyödytä ketään. Tottahan toki kosketuksen kestäminen on yksilökohtaista ja luottamus täytyy rakentaa ennen kuin voi alkaa toista koskemaan. Jotenkin vain tuntuu, että jos terapeutti itse epäröi tekemistään ja vaikka sitä koskettamista, niin asiakas kyllä aistii sen ja vetäytyy tai jännittyy itse. Kokemuksen kautta omaan tekemiseen tulee varmasti varmuutta ja tuen antaminen ja asikkaan iholle menemisestä tulee luonnollisempaa.
Omalla kohdallani tulee mietittyä lähinnä sitä, kun monesti sormenpääni ovat kylmät, että tuntuuko se lapsesta ikävältä. Muuten koskettaminen tuntuu näin valmistuvana puheterapeuttina melko luonnolliselta. Jos huoneessa on lavuaari, käsien peseminen lämpimällä vedellä auttaa.
Koskettaminen tuntui todella hankalalta loppuharjoittelua tehdessä, ja nyt etäasiakkaiden kanssa se ei ole oikein mahdollistakaan. Jos ja kun joskus pääsee tekemään myös “liveasiakkaita”, pitää alkaa totuttelemaan koskettamalla ohjaamiseen. Nyt korona-aikaan harjoittelussa tein esimerkiksi äänteiden kosketusvohjeet omille kasvoilleni, mistä eräs asiakas nappasi ne omaan käyttöönsä ja alkoi tekemään kosketusvihjeitä omille kasvoilleen kun näytin mallia.
Kaikki kolme ovat käytössä vahvasti. Käsin koskettamiseen lapsen kasvoille on ollut suhteellisen helppoa. Kun vuorovaikutussuhde on hyvä ja luottamus itsellä niin lapset kyllä antavat koskea. Jäätelötikku ja lego palikka hyviä välineitä myös etäterapiassa. Korona-aikana kosketusvihjeitä olen käyttänyt omille kasvoille.
Koskettaminen vaati alkuun jonkin verran totuttelua, mutta vähitellen varmuus sen suhteen on lisääntynyt terapia-asiakkaiden tultua tutummiksi. Vinkkejä lukiessani huomasin, että olen turvautunut harjoittelutilanteissa hyvin paljon auditiiviseen ja visuaaliseen tukeen (tähän osittain syynä myös tämänhetkinen koronatilanne). Jatkossa pitää siis uskaltaa vieläkin rohkeammin hyödyntää myös apuvälineitä ja kosketusta. Peiliä en ole kovinkaan monen asiakkaan kohdalla hyödyntänyt ja näiden ohjeiden myötä tulen painottamaan kasvokkain tapahtuvan harjoittelun tärkeyttä myös kotiharjoitteita ohjatessani.
Kaikki nämä tuen asteet ovat olleet säännöllisessä käytössä, näistä kuitenkin käsin tukeminen ehkä vähiten. Tässä oli selkeästi esitetty nämä tuen asteet, saivat itsenikin pohtimaan monen asiakkaan kohdalla, mikä tuen taso on tällä hetkellä riittävä. 🙂
Nyt käytössä ovat visuaalinen ja auditiivinen tuki, omat kasvot ovat paremmat kuin peili. Kosketus ei varsinkaan näinä korona-aikoina tunnu luonnolliselta, mutta sitä aion lisätä tämän pohjalta, koska lapset varmasti hyötyvät siitä. Luulen että aloitan helpoimmin lähestyttävistä lapsista ja harjoittelen heidän kanssaan, jotta oma varmuuteni lisääntyy.
Tässä korona-aikana on saanut kyllä miettiä näiden keinojen käyttöä toden teolla. Monen kanssa kosketuksen käyttö on ikävä kyllä jäänyt ja on yritetty pärjätä ilman. Toisaalta, osan kanssa on ehkä edistyttykin tämän myötä, kun tukea on vähennetty, mitä en olisi ehkä ilman koronaa vielä lähtenyt tekemään. Muutoin olen saanut kyllä totuttaa itse itseni alkuun siihen, että kosken asiakkaan kasvoja. Harjoituksen myötä omat otteet ovat varmistuneet ja sen myötä sen on kokenut myös itselle helpommaksi.
Kolme tuen tasoa on käytössä työelämässä. Korona-aikana niiden käytöstä on tullut jonkin verran harkitumpaa. Kuitenkin havahduin siihen, että lapselle tulee tarjota tarpeenmukaista tuen tasoa myös vallitsevassa tilanteessa, mikäli eri palautejärjestelmien hyödyntäminen on puutteellista. Kasvoille koskettaminen tuntuu minulle luonnolliselta. Jos on tarvetta käyttää esimerkiksi jotain tiettyä apuvälinettä suun sisäpuolella, olen melko varovainen. Uskon, että varmuus lisääntyy tekemisen myötä!
En ole tehnyt kasvojen ja suun alueen koskettamista paljon, mikä varmasti näkyy myös lapselle. Ylipäänsä motoristen pulmien kuntouttaminen on epävarmalla pohjalla, minkä vuoksi tunnen käytännön tekemisessä epävarmuutta: miksi teen tätä, mitä odotan saavuttavani ja teenkö nyt oikein. Varmat otteet tekisivät varmasti lapsenkin olon mukavammaksi. Mutta oppimista vartenhan tälläkin kurssilla ollaan ja otteet varmistuvat sitten kun näitä jatkuvasti työssä tekee.
Toistaiseksi apuvälineiden käyttö on minulla jäänyt vähäiseksi. Sen sijaan auditiivista ja visuaalista tukea on tullut annettua asiakkaille. Ihana huomata, miten osa asiakkaista nopeasti jäljittelee esimerkiksi kosketusvihjeitä, joita olen tehnyt itselleni. Asiakkaiden kasvoihin koskettamisessa varmasti näkyy vielä epävarmuus, mikä toivottavasti kasvaa kokemuksen myötä. Mukava saada nyt lisää konkreettisia vinkkejä ja vertaistukea täältä. Yhdyn myös Outin kommenttiin siitä, että usein sitä miettii miksi tätä kaikkea tekee ja tekeekö edes oikein tiettyjen asiakkaiden kohdalla.
Omalla kohdallani oikeastaan kaikennäköisen tuen antaminen on vielä jollain lailla epävarmalla pohjalla, vaikka kaikkea näitä onkin tullut käytettyä. Eniten tulee kuitenkin hyödynnettyä visuaalista ja auditiivista tukea harjoittelujen yhteydessä. Toisen koskettaminen hyvin herkällä alueelle eli kasvoihin on tuntunut minusta ajoittain vaikealta. Olen kuitenkin yllättänyt itsenikin tilanteissa, joissa kosketusvihjeitä olen käyttänyt, jotta voin auttaa lasta hahmottamaan oikean paikan. En ole oikein ehtinyt tässä edes ajattelemaan asiaa sen koommin, vaan halu auttaa paikannuksessa on ajanut jännityksen yli. Olen kuitenkin jälkikäteen miettinyt, että kuinka paljon sellainen oma epävarmuus on kuitenkin saattanut näkyä lapselle, koska sitä näissä tilanteissa kuitenkin on ollut. Minulla ei ole vielä ollut montaa asiakasta tämän tiimoilta, joten varmuus ja kokemus toki kehittyvät tulevaisuudessa.
Olen käyttänyt peiliä, kosketusvihjeitä (sekä lapsen suuhun että omaan suuhun) ja äänteellisiä vihjeitä. Peilin käytön aion nyt jättää vähemmälle ja olla enemmän kasvokkain lasten kanssa. Joidenkin asiakkaiden kanssa haasteeksi on noussut se, että asiakas kokee hyvin epämiellyttäväksi sen, että hänen suuhunsa laitetaan mitään. Tähän en vielä ole keksinyt ratkaisua. Makeat ym palkkiot on jo kokeiltu:P
Koskettamista on tullut liian vähän käytettyä, toisaalta puhemotorisia asiakkaita ei ole vielä montaa lähiterapiassa ollut. Varmasti tässä taustalla on ollut myös oma epävarmuus siitä, mitä on tekemässä. Uskon, että kun kurssin myötä tieto lisääntyy, niin varmuus kokeilla myös kasvaa. Peiliä tai tabletin etukameraa on tullut käytettyä, mutta sen voisi korvata entistä enemmän omilla kasvoilla. Etäterapiassa tämä tosin toimii jo hyvin.
Koskettaminen ja apuvälineiden käyttö on ollut nyt koronan takia aika vähäistä. Pyrin suosimaan kuitenkin kosketusta niillä lapsilla, jotka ovat siihen valmiita ja soveltuvia. Muuten suosin apuvälineiden käyttöä puheen tukena, jos on kyse karkeammasta motorispohjaisesta häiriöstä.
Näin korona-aikaan koskettaminen ja apuvälineiden käyttö on jäänyt hyvin vähäiseksi. Kynnys erityisesti koskettamiseen tuntuu kasvavan ja asia jopa jotenkin unohtuvan, kun taukoa tulee. Opt-välineiden käyttö on tuttua, mutta tällä hetkellä ohjaan suualueen motoriikan harjoituksia etupäässä kotiin. Käytän peiliä harvoin, ja mallitan omilla kasvoillani. Maskin käyttö luonnollisesti estää tämän, ja olenkin harkinnut siirtyväni käyttämään suojapleksia ainakin joidenkin asiakkaiden kohdalla. Toivottavasti maskeista ym. suojista päästäisiin pian eroon..
Itse olen havainnut samaa: korona-aika on vaikuttanut rohkeuteen koskettaa suun alueella. Tämä on tärkeä tiedostaa. Aiemmin olen mielelläni hyödyntänyt koskettamista niin aikuisten kuin lastenkin kanssa, toisen reaktioita tarkkaillen. Toivottavasti tilanne tosiaankin helpottaa pian.
Käytän kaikkia kolme riippuen tilanteesta. Lasten kasvojen koskettaminen ei tunnu oudolta, kun on varma olo itsellä. Kuten joku täällä totesikin, varma olo itsellä saa lapsenkin rentoutumaan.
Hyvin koottu hierarkia! Visuaalista ja auditiivista käytän eniten, pitää kiinnittää jatkossa huomiota muihin tukimuotoihin.
Kaikki tasot ovat käytössä. Toki korona-aika on tuonut omat haasteensa perustason työhön, mutta näillä me mennään.
Käytän työssäni kaikkia tasoja. Apuvälineitä käytän selkeästi vähemmän ja aika tarkkaan harkitsen mitä on kannattavaa ja toisaalta myös hygienia näiden kanssa jää usein mietityttämään. Jos koen, että lapsi hyötyisi merkittävästi jostain apuvälineestä usein ohjaan vanhempia hankkimaan tämän lapselle omaksi. Työssä olen huomannut, että melko nopeasti kosketuksesta päästään luopumaan ja lapselle riittää pelkkä visuaalinen tuki, mutta tästä luopuminen tuntuukin olevan paljon pidemmässä juoksussa.
Korona-aika kyllä tuonut haasteet. Maski estää visuaalisen tuen antamisen, ja koskettamista tullut tehtyä vähemmän kuin ilman koronaa olisi tullut tehtyä. Lisäksi vanhemmissa on eroja (tai ainakin luulen) siinä, kuinka haluavat lapsensa kasvoja terapautin koskettavan (juuri tämä korona). Sinänsä kasvojen alueen koskettaminen ei tunnu vieraalta. Jonkin verran käytän apuvälineinä kielilastaa ja pilliä.
Kaikki tasoja olen käyttänyt. Korona-ajan ollessa pahimmillaan huomasi sen, että kun ei voinut näyttää mallia “luonnossa”, ei edistymistä tullut samalla tavalla. Videot tai muut virabelikonstit eivät olleen niin tehokkaita. Lapsen kasvoihin koskettaminen vaatii paljon luottamusta ja luottamuksen luomiseen pitää käyttää aikaa. Se kuitenkin kannattaa, ja useimmat lapset siihen ajan kanssa suostuu.
Ensimmäistä kertaa tuen tasoista kuulen puhuttavan, tämä jäsentää ajatusta, mitä ja miksi tehdä milloinkin. Puheharjoittelussa olen aiemmin käyttänyt vain visuaalista ja auditiivista tukea. Apuvälineet ja kädet olleet käytössä ikään kuin valmistelemassa, jäsentämässä aistimuksia ja tukena/ohjaavana syömisharjoittelussa. Hienoa saada näin paljon uutta työkalupakkiin, ja olen vasta kurssin alkupuolella!
Aiheeseen vähän sivukommenttina..Moni sivustaseuraaja on aina ihmetellyt, miten erilaiset lapset antavat minun koska kasvoihin ja suuhun niin helposti, kun esim. kotona on haastetta hammasharjan suuhun laitossa. Olen ajatellut, että tämä johtuu siitä, että lapsi kokee sen hyödyn, on oppinut luottamaan minuun ja huomaa, että en arastele koskettaa, vaan se “kuuluu hommaan”.
Hyvää tietoa peilin käytöstä (ja peilisoluista 🙂 ). Jotenkin olen ajatellut, että lapsi näkee peilistä oman tuottonsa, en niinkään sitä puolta, että malli voi tällöin olla väärä.
Kaikkia tuen muotoja olen käyttänyt, mutta kuten aiemminkin on jo kommentoitu, liikkuva työ ja korona ovat tuoneet haasteensa. Olen kokenut erilaisten välineiden kuljettamisen ja säilyttämisen hygienian kannalta riskaabelina (myös jo ennen koronaa), mutta lasten kotona heidän omilla välineillä on enemmän toimittu. Koskettaminen tuntuu ihan luontevalta ja kysyn/kerron lapselle aina etukäteen ennen kuin kosketan, ja luottavaisesti ovat kaikki antaneet koskea. Koskettaminenkin on silti jäänyt vähemmälle tehostetun hygienian jalkoihin. Maskit ovat myös haitanneet visuaalisen palautteen antamista ja etänäkin välittyminen on hiukan epävarmaa jos video on epätarkka tai pätkii. Tilanteen vaatiessa olen kuitenkin hetkeksi ottanut maskia pois tai näyttänyt videon kautta mallia. Tulipa kuitenkin nyt huomattua, että aika vähäisellä tuella on tässä menty!
Auditiivinen palaute on siis ollut pääasiallinen tuki viime aikoina.
Tämän osion jutut ovat tuttuja aiemmista koulutuksista. Näiden lisäksi käytän työssä paljon tekemisen kautta hyväksi havaitsemaani mutua. Mukava aina saada tukea omille havainnoille. Peili on monelle lapselle haastava apuvälineenä ja ruokkii toisaalta usein lapsia aivan muuhun toimintaan kuin suun alueen motorisiin harjoitteisiin.
Tässä korona-aikana on joutunut miettimään näitä tukimuotoja entistä enemmän ja niiden kaikkien optimaalinen hyödyntäminen on tuntunut haastavammalta mm. hygieniasyistä. Omien asiakkaiden kohdalla olen huomannut sen, että kun asiakkaan kanssa on tehnyt jo pidempään työtä ilman, että on hänen kasvoilleen koskenut (silloin kun ei vielä vastavalmistuneena niin paljon näistä tukimuodoista ja niiden tärkeydestä ymmärtänyt) niin on haastavaa saada heidät totutettua siihen, että kasvoille koskenkin. Sen sijaan uusien asiakkaiden kanssa on tämä ollut helpompaa kun on voinut alusta asti työskennellä mielessään se tavoite, että kasvojen aluettakin saisi koskea. Aion jatkossa tarkastella omaa tekemistä näiden tukimuotojen kannalta enemmän ja huomioida kaikki tuen tasot asiakaskohtaisesti sekä muistaa terapian edetessäkin tarkastella mikä tuen taso kulloinkin on tarpeellinen.
Kaikki erilaiset tuenmuodot ovat käytössä työssäni, Vähintaan visuaalinen tuki kaikilla, Tosin nyt maskin kanssa mennessä se on pahasti kärsinyt, välillä olen maskia raotellut ja yrittänyt näyttää mallia. Mitä enemmän lapsella on motorisia vaikeuksia sitä useampaa erilaista tukea käytän hänen kanssaan. Kokskettaminen on kahden kauppa ja paljon vaikuttaa se, miten lapsi antaa sen tehdä. Jos lapsi kavahtaa kosketusta olen usein lähtenyt kasvoja ja suunseutua kohti vähitellen muualta kehosta. Hankalimmiksi koen tällä hetkellä pienet hyvin omaehtoiset downit, joita minulla pari terapiassa. Motoriikka on todella eriytymätöntä ja sen tukeminen välinein ja käsin on todella työlästä. Mutta vähitellen väline ja kosketus kerrallaan.
Käytössä on kaikkia tuen muotoja. Kosketuksen kanssa eniten vielä harjoiteltavaa itselläni ja korona-aikaan tämä edelleen vähentynyt huomattavasti.
Käytössä kaikki nämä tukimuodot, tosi hyvää tietoa peilin käytöstä! Kosketuksen kanssa pitää vielä itse harjoitella, korona-aika on kyllä vaikeuttanut sen asian, erityisesti kun ei ehditty monta kuukautta tehdä töitä ennen kuin pandemia iski 🙂
Kaikki tuen tasot ovat työssäni käytössä. Peiliä olen käyttänyt intuitiivisesti hyvin vähän, mutta nyt sain kasvokkain työskentelylle myös teoreettisen vahvistuksen.
Lapsen koskettaminen tuntuu tutulta ja turvalliselta, siihen on vuosien saatossa tottunut ja se tuntuu hyvin luonnolliselta osalta terapiaa.
Käytän kaikki tasoja tilanteesta ja asiakkaasta riippuen, mutta huomaan muiden tavoin koronan vaikuttaneen aika paljon siihen, miten luontevalta esimerkiksi koskettaminen ja apuvälineiden käyttö tällä hetkellä tuntuu.
Itse olen käyttänyt apuvälineitä tähän mennessä hyvin vähän, ihan vain johtuen asiakkaiden vaikeuksien tasosta. Koskettaminen on tuntunut luonnolliselta, mutta kuten moni on aiemminkin jo kommentoinut, korona-aikana koskettaminen on jäänyt vähemmälle. Joka paikassa ei ole käsien pesu mahdollisuutta ja pelkkä desinfinointi ei jotenkin tunnu riittävältä, että viitsisin koskettaa etenkään suun alueelle. Muutaman asiakkaan kohdalla olen käyttänyt PROMPTia esim. /k/:n kohdalla, heidän kanssaan on nopeasti pystytty siirtymään siihen, että näytän vihjettä itselläni tarvittaessa.
Käytän kaikkia tasoja aktiivisesti. Erityisesti OPT bite blokit ovat aktiivisessa käytössä suun pitämiseksi auki, mutta pyrin mahdollisimman pian siirtymään kosketusvihjeeseen/käsin tukemiseen harjoittelussa. Auditiivista ja visuaalista palautetta käytän myös jatkuvasti. Peilin olen huomannut enemmän häiritsevän asiakkaita, joten hyvin herkästi siirrän peilin piiloon jos huomaan ettei siitä ole juurikaan apua. Koskettaminen ja käsillä tukeminen on tuntunut aina luonnolliselta.
Kaikki tasot aktiivisesti käytössä, toki korona-aika on tuonut tähän hyvin paljon haasteita. Jo ennen pandemiaa koin osan välineistä (pl. yksittäispakatut välineet kuten tic-tongit) hankaliksi juuri siksi, että hygieniasta huolehtiminen on tien päällä vaikeaa. Kasvojen ja suun koskettaminen on tuntunut aina luonnolliselta, ja lapset ovat suhtautuneet siihen avoimesti. Peili on käytössä harvemmin, ja tämän kurssin jälkeen ehkä vieläkin vähemmän!
Kyllä käytän auditiivista ja visuaalista tukea sekä apuvälineitä. Prompt-kurssia en ole käynyt, mutta kosketusvihjeitä käytän. Jos epäilen herkkyyttä taustatietojen perusteella, varovaisesti koskettelemalla käsiin ja siitä kasvoihin. Jotkut vanhemmat ovat kommentoineet, kun olen heidän mielestä liian ”ronskisti” mennyt melko suoraan suun sisälle. Mutta lapsi ei siihen ole kummemmin reagoinut eikä onneksi ole huomannut vanhempien reaktiota.
Yleensä mallitan puheliikkeitä/suun motoriikan harjoitteita lapselle, vähemmän on tullut viimeisen parin vuoden aikana käytettyä peiliä. Usein siitä syystä, että peili saattaa viedä huomion vääriin asioihin. Etenkin korona-aikaan on suun alueen koskettaminen ja puheliikkeiden mallittaminen ollut haasteellisempaa/luonnottomampaa, mutta toivon, että tämä tilanne pian korjaantuisi ja päästäisiin maskeista eroon.
Olen toiminut tuon ohjeen mukaan: jos lapsi pystyy toimimaan ilman apuvälinettä, älä käytä sitä. Suurimmaksi osaksi käytänkin näön ja kuulonvaraista palautetta. (Asiakkaillani terapian pääpainopiste on useimmiten muussa kuin puhemotoriikassa). Olen päässyt käyttämään myös apuvälineitä ja kosketusvihjeitä sekä leuan stabilointia kädellä jonkin verran. Minusta ne ovat tuntuneet näiden valikoituneiden asiakkaiden kanssa luontevalta tavalta tukea suun liikkeitä ja tukeneet edistymistä. Uskon, että heidän kanssa proprioseptiivinen ja taktiilinen palaute ovat olleet tarpeen. Olen tavannut paljon asiakkaita, joille ei ole luontevaa katsoa suoraa mallia ja artikulaatioharjoittelua kohtaan on jo aikaisemmin muodostunut negatiivinen asenne. Silloin minusta peili voi joskus auttaa, koska huomio ei kohdistu samalla tavalla suoraan asiakkaaseen. Tämän kurssin tietoihin perustuen uskon, että jatkossa pyrin entistä nopeammin pääsemään peilistä eroon ja kasvotusten harjoitteluun. Jos kosketus ei ole asiakkaalle ollut luontevaa, niin hän on voinut itse kokeilla sormella, mihin kielen tulisi koskea tietyssä äänteessä. Pienet herkut artikulaatiooaikalle asetettuna ovat helpottaneet joskus suun alueelle kosketukseen liittyvän kynnyksen madaltumisessa. Näissä kommenteissa esille tullut hyvä hygienia on tärkeää. Olen huomannut, että rutiinien myötä esim. Suojakäsineet tulevat tutuksi lapsellekin ja voidaan sitten paremmin keskittyä itse harjoitteluun.
Apuvälineitä ja auditiivista/visuaalista tukea käytän paljon. Kasvojen alueelle koskettaminen on jäänyt vähemmälle, mutta ehdottomasti sitä haluaisin lisätä. Esim. siitä syystä näihin koulutuksiin olen hakeutunut.
Olen vähentänyt peilin käyttöä ja lisännyt kasvotusten tekemistä. Huomaan, että olen vähentänyt koskettamista mutta tämän suhteen on hyvä jatkossa terästäytyä!
Koska kaikki asiakkaani ovat tällä hetkellä etäasiakkaita, en pääse itse koskemaan lapsen kasvoihin. Näissä tilanteissa pyydän paikalla olevaa vanhempaa auttamaan. Olen ohjannut myös kynän käyttöä hampaiden väliin leukaa vakauttamaan. Lisäksi annan itse mallin lähellä kameraa, jolloin lapsi näkee paremmin, mitä kullakin harjoituksella haetaan. Itselläni näkyvyys kuntoutettavien lasten suihin on heikko ja olen usein vanhempien raportoinnin varassa. Teini-ikäiselle asiakkaalleni olen ohjannut oman puheen äänittämistä drillejä tehdessä, jotta hän saisi auditiivisen palautteen omasta tekemisestään.
Olen antanut ohjeita mahdollisuuksien mukaan sanallisesti ja mallittanut kasvokkain, sekä käyttänyt jonkin verran apuvälineitä. Koskettamalla ohjaaminen ei ole kovin tuttua ja olen käyttänyt sitä vähemmän.
Paljon hyödynnän juurikin tuota kasvokkain työskentelyä terapiassa. Pikkuhiljaa näin vasta valmistuneena myös varmuus koskettamiseen on kasvanut, kun on vain mennyt ja tehnyt. Toki on tärkeää, että lapsi itsekin tietää, mitä teen ja miksi. Sanoitankin paljon omaa toimintaani ja sitä, miksi jotain asiaa tehdään. Paljon myös puheella ohjaan lasta.
Etäkuntoutusta tehdessäni en tietenkään itse kosketa lapsen kasvoja. Ohjaan kuitenkin tarvittaessa lähiaikuiselle tukiotteen tms. Ohjaan myös lasta itseään tekemään kosketusvihjeitä tai vaikkapa tukemaan omalla kädellä leukaa. Aiemmin lähikuntoutuksessa olen kyllä tarvittaessa koskenut ja olen pyrkinyt heti puheterapian aluksi ”totuttamaan” lasta turvallisesti siihen, millaista puheterapiatyöskentely on. Apuvälineitä käytän usein (legopalikoita, jäätelötikkuja, muroja…). Lasta itseään ohjaan kuuntelemaan omaa tuotosta vaikkapa kehumalla erityisen hyvin onnistunutta tuotosta (“nyt kuulosti tosi hyvältä!”). Sanallista palautetta annan jatkuvasti siitä, miten motorista suoritusta voi parantaa tai mikä onnistui hyvin. Mallitan tosi paljon lapselle oikeanalaista tuotosta.
Lapsen kanssa koskettaminen on melko helppoa. Kerran minulla oli lähipuheterapiassa nuori erittäin ujo ja sulkeutunut mies, tässä tilanteessa en kokenut koskemista mahdollisena. Edelleen vähän vaivaa, mikä tässä olisi ollut paras tapa toimia.
Käytän työssäni kaikkia tuen tasoja. Käytän työssä visiiriä, jotta lapsi saa visuaalisen tuen harjoituksiin. Käytän jonkin verran apuvälineitä, mutta koen tarvitsevani lisäkoulutusta erilaisten apuvälineiden käyttöön. Kosketus on jäänyt vähäiseksi korona-aikana ja tätä tulisi lisätä.
Puhemotoriikan apuvälineistä tai koskettamisesta en muista omien opintojeni aikana kuulleeni kuin sivulausessa, joten mukavaa jos tällä kurssilla saa tarkemmin oppia mitä ne ovat ja miten niiden kanssa toimitaan. (Koskettamista tai pään asennon korjaamista harjoiteltiin kyllä jopa konkreettisesti syömis- ja nielemishäiriöiden kurssilla.) Näyttää hyvältä, että näin ei tunnu olevan muiden laita, eli moni jostain jo arvaa miten voisi toimia kosketuksen tai apuvälineiden kanssa, vaikka ei vielä uskaltaisikaan? 🙂 Siis OPT-kurssi(t)ko johon monet viittaavat olisi seuraava askel tämän/näiden Katjan kurssi(e)n jälkeen, vai mieluummin ensin jokin apuvälinekurssi? Koen joka kohdasta hyötyväni jo tähän asti kurssia, kiitos!
Todella hyvää tietoa ja kertausta! Ainakin apuväline ollut mukana sekä auditiivinen/visuaalinen tukeminen pitkässä harjoittelussa. Itse tein paljon etäpuheterapiaa, jossa esim. spaatteli lähetettiin perheelle jakson alussa ja sitä käytettiin artikulaatioterapiassa sitten etäohjauksen avulla. Toimi todella hyvin, kun vanhempi oli paikalla auttamassa. Auditiivinen ja visuaalinen tukeminen on jotenkin luonnostaan jatkuvasti mukana. Ilmeisesti käsin tukemiseen lasketaan esim. kosketusvihjemenetelmä lapsen kasvoille? Tätäkin voi onneksi suhteellisen helposti ohjata vanhemmille myös etänä.
Eniten on tullut ohjattua lapsia kosketuksella/käsin sekä sanallisesti. Jonkin verran olen käyttänyt myös apuvälineitä ja niitä aionkin lisätä jatkossa enemmän työkalupakkiini. Taidan suosia jatkossa enemmän myös vastakkain työskentelyä ja jättää peilin käyttöä vähemmälle. Joidenkin lasten kanssa peilistä on kyllä hyötyöä. Lapsen koskettaminen tuntuu luontevalta itselle ja pääsääntöisesti asiakkaanikin ovat suhtautuneet kosketukseen luontevasti.
Kaikki tuen keinot ovat käytössä asiakkaan tarpeesta riippuen. Koen erityisesti biteblockin käytön ja ohjaamisen kotiin hyödylliseksi alkuvaiheessa. Sen avulla asiakkaat ovat saaneet myös onnistumisen kokemuksia, jotka ovat motivoineet harjoittelussa. Muita apuvälineitä olen käyttänyt vähemmän. Etänä, kun koskeminen ei ole mahdollista, koen tuen antamisen puutteelliseksi. Olen kokeillut ohjata vanhempaa tukemaan lasta kosketuksella, mutta olen huomannut että he ovat yllättävän arkoja asian kanssa. Visuaalinen tuki on helpompi ohjata ja vanhemman toteuttaa. On totta, että lapselle on hurjan tärkeää katsoa mallia, varsinkin pienempien kohdalla peilin kanssa harjoittelu ei tosiaankaan aina ole hyödyllistä. Isompien kanssa käytössä on voinut olla ensin minun/vanhemman kasvoista mallin katsominen ja oma yritys peilistä katsoen.
Koronan ja etäterapioiden yleistymisen myötä apuvälineiden ja/tai käsien käyttö on vähentynyt omissa terapioissa huomattavasti: tähän pitäisi nyt jälleen alkaa panostaa. Toisaalta taas tämä on johtanut siihen, että auditiiviseen ja visuaaliseen tukeen on tullut panostettua aikaisempaa enemmän.
Niille lapsille, joille vieraan aikuisen kosketus ei ole tuntunut mukavalta, olen pyrkinyt hyödyntämään vanhempia “apukäsinä”.
Välineitä en toistaiseksi ole juurikaan käyttänyt jäätelötikkua lukuun ottamatta. Eniten käytössä on tähän saakka ollut visuaalinen ja auditiivinen tuki sekä tarvittaessa kosketusvihjeet. Mutta nyt vasta olenkin aloittelemassa työskentelyä Kela-lasten kanssa, joten nähtäväksi jää, miten eri tuet painottuvat. Uskon kaikkien keinojen olevan kuitenkin käytössä – ja kasvokkain työskentely on kaikkein tehokkainta.
Koskettamista on luonnollisesti tullut korona-aikana käytettyä vähemmän, onneksi iso osa asiakkaista on hyötynyt siitä, kun on näyttänyt kosketusvihjeen itselle (kun visiirin sai käyttöön). Toki sitten, jos siitä ei ollut hyötyä niin maski naamalle, hanskat käteen ja koski asiakkaan kasvoihin. OPT-menetelmiä tulee käytettyä jonkin verran, mutta mahdollisimman pian niistä siirtyy puheharjoituksiin.
Valmistuin korona-aikana puheterapeutiksi ja minun täytyy myöntää että koskettamisohjeita en ole edes miettinyt että voi antaa, olen tähän saakka vain ollut niin iloinen että ei tarvii enään käyttä maskia terapiassa. Mutta aion 100% koettaa seuraavalla käynnillä, ensin kuitenkin itseeni 🙂
Loppuharjoittelussa pääsin jonkun verran kokeilemaan apuvälineiden käyttöä ja kosketusvihjeiden antamista, vaikka enimmäkseen mallitin liikkeitä itse lapselle näyttämällä ja auditiivisesti. Nyt töiden alettua kaikkia tuen keinoja voi onneksi käyttää, pitää vain itsekin ensin totutella siihen ja saada varmuutta tekemiseen.
Vastavalmistuneena olen kyllä ollut hieman arka koskemaan lapsen kasvoihin, joten tuki on ollut lähinnä auditiivista ja visuaalista. Myös apuvälineiden käyttö on edelleen vierasta, mutta täytyy rohkeammin tutustua yksinkertaisiin apuvälineisiin ja rohkaista itseäni niiden käyttöön.
Kaikki tuen tasot ovat olleet käytössä vaihtelevasti. Peilin käyttöä olen vähentänyt ja pyrin työskentelemään nykyään kasvokkain. Koskettamista en ole ikinä kokenut hankalaksi.
Koen koskettamisen ja kosketusvihjeet luonteviksi keinoiksi, mutta menen toki sen mukaan, tuntuuko se lapsesta luontevalta. Muistaakseni OPT-kouluttaja jäsensi hienosti sen, että ensin tulisi antaa lapsen tottua sinuun ylipäätään, sitten sinun käden kosketukseen esimerkiksi hänen olkapäällään, ja vasta pidemmän ajan kuluttua päästään koskemaan suun alueelle. On toiminut joidenkin kanssa hyvin.
Hypotonisten ja aistihakuisten lasten kanssa käytän kosketusta ja esimerkiksi värinälelujakin enemmän, koska se näyttää aktivoivan heitä mukavasti yhteiseen tekemiseen. Ongelmia on esimerkiksi autismikirjon asiakkailla, jotka eivät millään haluaisi katsoa kasvoilta motorista mallia.
Kaikki tuen tasot on käytössä töissä päivittäin. Koskettaminen tuntuu luonnolliselta, mutta osa lapsista tarvitsee tähän enemmän ns. kypsyttelyaikaa. Tässä on toisinaan helpottanut ja nopeuttanut tottumista kosketukseen mallitus omille kasvoille tai esim. käsinukelle/pehmolelulle.
Tuen eri tasot ovat kaikki jossain määrin käytössä työssäni, mutta erityisesti apuvälineiden käytössä on vielä paljon harjoiteltavaa. Eniten käytän leuan vakautuksessa apuna lastoja ja legopalikoita, bite blockeja yms. Kosketusvihjeet olen tähän asti näyttänyt pääasiassa omille kasvoille, mutta niistä kyllä lapset mukavasti ovat idean napanneet. Osalle lapsista esim. diagnoosiin liittyen on katsekontakti haastavaa, mikä vaikeuttaa puhemotorista harjoittelua. Sanallisen ohjeen antamisen selkeyden koen haastavana, ja siksi muita tuen tasoja olisi hyvä lisätä. Vaikka lapsen koskettaminen minulle muuten on luonnollista, niin suun alueelle koskettamiseen liittyy vielä oma jännityksensä. Eniten koen sen liittyvän juuri siihen omaan epävarmuuteen siitä, mitä tavoittelen ja miksi, ja tämän lapsi herkästi aistii ja välttää kosketusta. Tätä olivat muutkin paljon pohtineet kommenteissaan.
Olen käyttänyt tukena apuvälineitä, koskettamista ja sanallista sekä visuaalista ohjausta. Siihen olen pyrkinyt kiinnittämään huomion, että lapsi katsoo kasvoihini harjoiteltaessa. Olen hieman arka koskemaan lapsen kasvoihin ja osa lapsista myös vierastaa kosketuksella ohjaamista. Toimivaksi keinoksi uutta apuvälinettä tai ohjaustapaa kokeiltaessa olen todennut sen, että lapsi saa ensin mallista kokeilla itse apuvälinettä tai vaikka tukiotetta ja sen jälkeen on minun tai ohjattavan aikuisen vuoro käyttää menetelmää lapselle.
Jokaisen asiakkaan kohdalla katson erikseen, millaisesta tuesta kyseinen asiakas hyötyy. Osan kohdalla tuen muotoja tarvitaan useita ja niitä käytetään pitkään, osan kanssa tuki on vähäistä ja sekin saadaan häivytettyä nopeasti. Kokemuksen myötä on tullut varmuutta kosketukseen ja saanut käyttöön erilaisia keinoja, joilla rakentaa luottamusta ja varmuutta.
Huomaan suosivani apuvälineitä mieluummin kuin kosketusta, vaikka toki sitäkin teen. Hyvä huomata itsekin, että kyllähän ne kädet tukee leukaa yhtä lailla, kuin esim purupala. Teen työtä lähes poikkeuksetta kasvotusten, sillä olen huomannut sen useammin häiritsevän kuin tukevan lapsen suoriutumista. Peilistä on lopuksi hyvä tarkastaa miltä se näyttää, kun onnistunut suoritus saadaan.
Olen käyttänyt työssäni kaikki tuen tasoja. Apuvälineitä olen käyttänyt jonkin verran, lähinnä jäätelötikkua tai muroa takahampaiden välissä. Kosketusvihjeitä olen käyttänyt omille kasvoille, lapsen kasvojen koskettaminen on jäänyt vähemmälle. Lapset ovat kuitenkin kiitettävästi kosketusvihjeistä hyötyneet, vaikka ovat niitä nähneet ainoastaan kasvoillani. Peiliä käytän vähemmän kuin ennen, ja pyrin aina siihen, että istumme lapsen kanssa kasvokkain. Apuvälineiden ja kosketusvihjeiden käyttöä haluaisin kyllä oppia enemmänkin.
Tulee käytettyä paljon kaikkia tukia, mutta tuo oli hyvä hoksautus taas, että miksi apuvälineet on vahvin tuki jne. Apuvälineiden käyttö on ehkä näistä se, jossa omalla kohdalla on kaikista eniten kehitettävää.
Terapiassa käytän kaikkia tukikeinoja. Työskentelemme useimmiten lapsen kanssa kasvokkain, jolloin lapsi saa mallia harjoituksista. Myös peili on ollut käytössä harjoituksissa. Tekstistä sain vahvistusta kasvokkain työskentelyyn ennemmin kuin peilin käyttöön varsinkin pienempien lasten kanssa. Hyödynnän terapiassa myös jonkin verran erilaisia apuvälineitä. Kosketusvihjeitä mallitan usein omille kasvoilleni, toisinaan myös lasten kasvoille. Lapset usein lähtevät jäljittelemään kosketusvihjeitä omille kasvoilleen.
Käytän kaikkia kolmea tuen tasoa. Tuen tasoa apuvälineestä kosketukseen madaltaessani ohjaan monesti lasta tekemään tukiotteita itse omille kasvoilleen (esim. leuan tukeminen käsin), jos katson lapsen siihen pystyvän. Teen näin siksi, koska suurin osa harjoittelusta tapahtuu kotona, jolloin en ole tukemassa lasta. Jäin miettimään, kannattaako näin tehdä vai pitäisikö pyrkiä enemmän koskettamiseen ja tukiotteiden ohjaamiseen vanhemmille kotiharjoitteita ajatellen.
Apuvälineitä sekä sanallista ohjausta tulee käytettyä enemmän kuin käsin ohjaamista. Kosketusvihjeitä olen käyttänyt omille kasvoille. Kokemuksen myötä kaikkien kolmen tuen tason käyttäminen varmasti helpottuu, kun luotto omaan tekemiseen kasvaa.
Lasten kasvojen koskettaminen on ollut pitkään vähän epävarmaa, ja sitä täytyisi yhä itse harjoitella, jotta siihen saisi varmuutta.
Kaikki tuen tasot käytössä. Koskettaminen tuntuu aika luonnolliselta riippuen toki lapsesta, joidenkin uskallan tätä yrittää vasta useamman käynnin jälkeen ja rohkeamman lapsen kanssa heti alkumetreiltä.
Käytän työssäni kaikkia tuen tasoja. Työskentelen usein lapsen kanssa kasvokkain ja ohjaan lasta katsomaan mallia minun kasvoiltani. Muutaman lapsen kohdalla olen huomannut huomattavan eron lapsen tuotoksessa riippuen siitä, katsooko hän minua kohti vai tuottaako hän sanan vain auditiivisen mallin perusteella. Kosketusvihjeitä käytän runsaasti työssäni. Mallitan kosketusvihjeitä omilla kasvoillani, mutta teen niitä myös lapsen kasvoille. Lapset lähtevät yleensä mukavasti jäljittelemään itse kosketusvihjeitä, mikä on hyvä kotiharjoittelun kannalta.